"Sulle sun olosi vain tärkein on
Sä toisten mielestä oot mahdoton
Mut vaikket ole mallikelpoisin,
Se jokin sinulla on"
Jo nyt alkaa olla selvää, että afrikkalaisjoukkueista ei isäntämantereelle ole kovin paljon menestyksellistä iloa. Etelä-Afrikalle ei riitä jatkopaikkaan edes voitto Ranskasta päätöskierroksella, Nigeria jäänee lohkossaan nollille, Algerian maalinteko-ongelmat todentuvat viimeistään USA:ta vastaan, Ghanan jatkopaikka vaatii käytännössä Saksan kampeamisen, Kamerun menetti eilen jatkomahdollisuutensa häviämällä värikkäiden vaiheiden jälkeen Tanskalle, ja Norsunluurannikonkaan jatkopaikkaa ei voi kirkossa kuuluttaa.
Almamedian futisguru Pekka Aalto aloittikin jo ryöpytyksensä valiten kulmakseen syyttävän sormen. Afrikka on uhri ja Eurooppa on syyllinen, valloittaja. Imperialistisen historiamme tuntijoille tässä ei tietenkään ole mitään uutta, mutta että jalkapallossakin?
Afrikan menestymättömyys näissä – ja aiemmissakin kisoissa – on saanut valloilleen monenlaisia selityksiä. Ensimmäisenä mieleen tulee helposti ajatus siitä, ettei afrikkalaisjoukkueista ole tähän hommaan: pelaamaan paineen alla, yhdessä ja tuloksellisesti. Ja ”tässä hommassahan” Aalto juuri moittii meitä kaikkia eurooppalaisia, joilla on hyvin putkinäköinen kuva siitä, mitä jalkapallo on tai voisi olla. Aalto taittaakin peistä Mourinhon tapaisilla managereilla, joille tarkoitus pyhittää keinot ja tärkeämpää on voittaminen kuin kaunis peli. Täytyy kuitenkin kysyä, mitä kaunista on käsittämättömissä kämmeissä ja korttelifutismaisissa uinahduksissa – joista esimerkiksi Tanska rokotti Les Lions Indomptables'ia eilen?
Kolonialistit tietysti tarjoavat ilmeisenä selityksenään afrikkalaisten ”villiyttä”, sivistymättömyyttä ja sopeutumattomuutta systemaattiseen joukkuepeliin, Taktiiseen Pelikirjaan ja kaikki tai ei mitään -voittamiseen [lue: länsimaiseen tehokkuuteen]. Rasistit kääntyvät argumenteissaan puolestaan värien maailmaan...ja rasistiset biologit ja evoluutioteoreetikot aivojen kokoon.
Arvostan Aallon pohtivaa otetta siitä, miten pitää kerta toisensa jälkeen rahdata ruåttalaisia ja muita ”joukkuepelaamisen ja pelisysteemin sanansaattajia” näyttämään, miten sitä (eurooppalaista) futista oikein pelataan. Tämä kaikki on tehty vain siksi, kuten Aalto piikittää, että on voitu todeta yhtälön toimimattomuus! Syytösten lasti jää kuitenkin aina Afrikan mantereelle ja paska valuu alaspäin afrikkalaisille seurajoukkueille, -organisaatioille ja ”kovapäisille” pelaajatyypeille. Vierastyöläisille valmentajille valmentaminen Afrikassa on sen sijaan tuhannen taalan paikka: rahaa, mahdollisuus toteuttaa itseään (tai yleiseurooppalaista pelikirjaa) neitseellisessä ympäristössä, rakentaa jotain ”täysin nollasta”, ja takaportti: vika on aina muissa -selitykset. Varmasti mukaan mahtuu muutamia henkilöitä, jotka ovat liikkeellä vilpittömämmin.
Kaksi seikkaa futisgurumme palstatilaltaan rajatussa jutussaan kuitenkin joutuu jättämään toiseen kertaan. Ensimmäinen on se tosiasia, että afrikkalaisjoukkue on parhaimmillaan selviytynyt MM-kisoissa puolivälieriin, näin on tapahtunut kahdesti. Molemmilla kerroilla kentän laidalla on heilunut vierastyöläinen. Menestyksen aallonharjallakin 2. kierrokselle on yltänyt aina vain yksi afrikkalaisjengi kerrallaan.
Toiseksi henkilökohtaisten ominaisuuksien tai ”kansan aineksen” sijaan tarjoaisin syyksi kuitenkin sitä, että jalkapallo on Afrikassa eri asia kuin Euroopassa tai muissa länsimaissa. Ihmeellistä tuntuu nimittäin sekin selitys, ettei afrikkalaisilla olisi ”munaa” pelata itsensä näköistä peliä. Brassithan ovat niittäneet mainetta sambamaisilla otteillaan ja pystyneet konkreettisesti muuttamaan jalkapalloilevaa maailmaa. Mikä olisi se afrikkalaisten perintö? Mikä on se jokin?
Se, mitä eurooppalaiset tai homogenisoiva globalisaatiokaan eivät varmaan koskaan onnistu tuhoamaan, on se, että afrikkalaisille futis tulee aina merkitsemään enemmän kuin ”vain” peliä, tuloksia ja voittamista. Se on kulttuuria, totuttuja tapoja ja elämänasennetta. Tällöin vika ei ole afrikkalaisissa vaan meidän muiden, sinun ja minun, käsityksessä siitä, mitä on ideaali jalkapallo afrikkalaisittain.
Ratkaisuksi, jonka aikajänne on 5-20 vuotta, tarjoankin toisenlaista käsitystä globalisaation vaikutuksista. Paitsi yhdenmukaistavana globalisaatiota voidaan tarkastella myös pirstaloivana. Tutut ja turvalliset asiat, tavat ja tuotteet saavat uusissa ympäristöissä toisenlaisia merkityksiä, ja globaalista tulee paikallista, glokaalia. Tässä hengessä Afrikkaan ei tarvita eurooppalaisia akatemioita, länsimaisia valmentajia, menestyskonsepteja ja totuttuja pelikirjoja – sellaisenaan – vaan heidän omista lähtökohdistaan rakennettuja lähestymistapoja. Pekka Aallon pälyilemä Brasilia2014 ei ehkä riitä tässä. Globalisaation pahin vihollinen lienee itseriittoisuus ja sen lähin ystävä sen sijaan itseluottamus.
Se jokin sinulla on.
~ FCC / M ~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti